Pelastakaa reijo: Tarinoita

“Reijon käsi puristuu nyrkkiin, pamahtaa kerran kirjoituspöydän kulmaan. Sitten kiukku vähitellen väistyy ja mies muuttuu murheelliseksi. Tytär Eeva välähtää mielessä, Eevalla on sama kohtalo kuin hänellä, Eeva on nuori valokuvaaja ja tekee vasta ensimmäisiä keikkojaan...”

Juha Itkonen: Reijo

Reijo paiskii töitä. Kohta kolmekymmentä vuotta hän on tienannut leipänsä kirjoittamalla sanoma- ja aikakauslehtiin. Toimeksiantajat tai ainakin niiden nimet ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta työ pysynyt suurin piirtein samana. Se on työ, josta Reijo pitää. Se on myös ainoa työ, jonka hän kunnolla osaa. Iso osa elämää, ehkä kaikkein isoin osa, mutta ei nyt sentään koko elämä niin kuin vaimo välillä väittää. Vaikka vaimo joskus valittaa, hän elää koko sydämestään mukana Reijon nykyisissä murheissa.

Ne alkoivat kuin varkain, joskus viisi vuotta sitten. Reijo pistäytyi tutussa toimituksessa joulupuurolla ja sai toimituspäälliköltä käteensä pari hassua aanelosta. Ei näissä mitään ihmeitä ole, nimi vaan alle sopimukseen. Reijo työnsi paperit kirjoituspöydän laatikkoon ja unohti koko asian.

Parin kuukauden päästä toimituspäällikkö soitti. Vähän nolona kyllä, Reijolta anteeksi pyydellen. Tämä kun on käytäntö näkyään. Yläkerrasta pyysivät allekirjoittamaan. Käskivät. Reijo kaivoi sopimuksen esiin ja antoi juristiveljelleen luettavaksi. Raimon kommentti tuli parin päivän päästä tekstiviestillä: “Tuohon paskapaperiin voit käskeä niiden pyyhkiä perseensä.”

Reijo ei käyttänyt näitä sanoja, ei sanonut mitään sen suuntaistakaan, ja kuitenkin toimeksiannot siitä lehtitalosta päättyivät vielä samana vuonna. Nyt Reijo jo miettii olisiko pitänyt sittenkin allekirjoittaa. Riistolappuhan se oli, mutta sentään vähän vähemmän törkeä kuin sen jälkeen tulleet. Joka talolla on nykyään omansa, kaikkein pienimmilläkin. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kaikilla on sama vaatimus: Reijo ottaa kynän kauniiseen käteen tai Reijon on turha enää soitella.

Reijo on luonteeltaan sovitteleva, Reijo yrittää ymmärtää. Ala on murroksessa, sisältö siirtyy uusiin kanaviin. Tulevaisuus taas on yhtä tuntematon kuin tulevaisuus aina, kukaan ei vielä täsmälleen tiedä mitä ne kanavat ovat. Käyhän se nyt jollain tapaa järkeen, että saman jutun voi julkaista samaan hintaan saman lehden eri versioissa.

Mutta kun kyse ei olekaan ollenkaan siitä. Reijolta halutaan kaikki oikeudet omaan työhönsä tästä ikuisuuteen. Reijolla ei ole mitään sanomista siihen, missä mediassa tai missä yhteydessä lehtitalo mahdollisesti haluaa hänen juttuaan käyttää. Jos lehtitalo päättää myydä hänen juttunsa toiselle lehtitalolle ja tienata sillä, sekin sopii.

Ikään kuin tämä ei vielä riittäisi, sopimusten lisäpykälissä hänelle sysätään vielä vastuu. Reijo vielä erikseen varmisti Raimolta, asia todella on niin: eräskin lehtitalo tarjoaa hänelle sopimusta, jonka mukaan Reijolla on rajoittamaton vahingonkorvausvastuu toimittamansa aineiston sopimuksenmukaisesta käytöstä. Kun sopimus kattaa kaikki kuviteltavissa olevat käyttötavat, hänellä on toisin sanoen rajoittamaton vastuu kaikesta. Kaikki tämä Reijon pitäisi niellä ilman mitään erillistä korvausta, myydä juttunsa näillä ehdoilla mutta samaan hintaan kuin aina ennenkin. Itse asiassa mieluummin halvemmalla, lukijamäärät ovat laskussa, ilmoitusmyynti sakkaa, uusista jakelukanavista on toistaiseksi enemmän tuloja kuin menoja.

Perkele, onko sekin sitten yhden freelancerin vika! Reijon käsi puristuu nyrkkiin, pamahtaa kerran kirjoituspöydän kulmaan. Sitten kiukku vähitellen väistyy ja mies muuttuu murheelliseksi. Tytär Eeva välähtää mielessä, Eevalla on sama kohtalo kuin hänellä, Eeva on nuori valokuvaaja ja tekee vasta ensimmäisiä keikkojaan; Eeva ei tiedä, millaista on freelancerin elämä tätä nykyä lehtialalla. Eeva ei osaa vielä edes välittää, tyttö haluaa vain saada töitään julkaistuksi. Kuitenkin kuvaajilla on vähintään yhtä hankala tilanne kuin kirjoittavilla toimittajilla, tekijänoikeuksista käydään jatkuvaa taistelua.

Reijo näkee mielessään juoksuhaudan ja sen ympärillä rintamat, taistelun epäkeskon asetelman. Toisella puolin kansainvälinen mediakonserni ja sen juristiarmeijat, toisella yksinäinen kirjoittaja tai valokuvaaja. Daavid ja Goljat, jotain sen tapaista. Goljatit ovat kasvaneet niin isoiksi ettei niiden kanssa voi neuvotella. Goljatit ovat kasvottomia, Goljatit ovat robotteja. Goljatin oikea käsi ei tiedä mitä vasen tekee, kokonaisetua ei mieti kukaan. Vaikka tässä nyt sitten ikään kuin oltaisiinkin vastapuolilla, eihän yhteistyökumppaniaan kannata hengiltä kyykyttää.

Mitähän tästä touhusta oikein tulee, Reijo miettii ja selailee taas kerran yhtä orjasopimusta edessään. Mitä tulee lehdistä, jotka antavat kenkää taitaville ammatinharjoittajille? Jos hänelle ja hänen kaltaisilleen, kaikille reijoille ja railoille, rameille ja raisoille heitetään hyvästit, millaisia ihmisiä tulee heidän tilalleen? Millaisia juttuja he kirjoittavat? Tai jos hän nyt sitten lopulta luovuttaa, jos hän nyt sitten pakon edessä pistää nimensä näihin samoihin paskapapereihin kuin niin moni muukin piruparka, millaisia juttuja hän kirjoittaa itse?

Kyse ei ole pelkästään ihmiskohtaloista, kyse on myös journalismin tulevaisuudesta. Tämän maan tulevaisuudesta, Reijo ajattelee juhlallisesti, koko Suomen tulevaisuudesta. Kenties hivenen suurieleisesti hän sulkee sopimuksen takaisin kirjoituspöytänsä oikeaan ylälaatikkoon. Hetken Reijo tuntee olonsa melkein vahvaksi. Vaimokin on näköjään jostain ilmestynyt ovensuuhun, katselee häntä kasvoillaan ilme, jota Reijo ei oikein osaa tulkita.

“Eikö vieläkään”, vaimo kysyy.

“Ei vieläkään. Ei tähän paperiin.”

“Tulee niitä uusiakin papereita.”

“Tulee varmaan.”

“Uusia ja parempia. Pakko tulla.”

“Nähtäväksi jää.”

“Reilu peli Reijo. Reilu peli tai ei peliä ollenkaan.”

Vaimo astuu muutaman askelen lähemmäs. Kietoo kätensä Reijon vartalon ympäri, laskee leukansa miehen olkapäälle, tuo mukanaan ihonsa lämmön ja hajuvetensä tuoksun. Siihen he jäävät, nämä kaksi: hiljalleen hämärtyvänä syysiltana Reijon työhuoneeseen, jossa aherrus taas seuraavana aamuna jatkuu aivan niin kuin aina ennenkin. He tietävät sen molemmat, Reijo ja vaimo. Reijo ei anna periksi.

Anja Snellman: Paljasta Roska Päivässä!

Reijo ja Eeva makaavat toista viikkoa teholla, mutta en silti tee tästä nekrologia, enkä siis puhu ystävistämme imperfektissä. Uskon nimittäin, että Reijo ja Eeva toipuvat. Eikä pelkästään ennalleen, pariskunnan omaa mottoa siteeraten: mikä ei tapa, vahvistaa.

Reijo ja Eeva ovat rohkeita ja sitkeitä, kuten tiedämme. He ovat sillä tavoin monipuolisia ja monialainen ihmisiä, että tämänkin kokemuksen he taatusti kääntävät tulevien töittensä kautta hyödyksi ja iloksi.

Reijon ja Eevan avoimuus ja ennakkoluulottomuus on esikuvallista. Ei sitä mediaa, johon he eivät olisi yhdessä ja erikseen kirjoittaneet tai kuvanneet. Heitä ovat uransa aikana kiinnostaneet kaikenlaiset aiheet lapsista vanhuksiin, tekniikasta puutarhanhoitoon. Ei niin isoa tai pientä tarinaa, ettei joko Reijo tai Eeva - tai molemmat yhdessä - olisi siitä kiinnostunut.

Yksipuolisuus, suitsiminen, toisten töiden rohmuaminen omiin nimiin on pariskunnalle ollut aina kauhistus. Siksi he haluaisivat että nytkin puhutaan suoraan. Pois löysäily, paskanjauhanta ja epäsuorat vihjaukset. Reijo ja Eeva ovat teholla ja kamppailevat elämästään.

Reijo ja Eeva olivat tekemässä juttusarjaa erilaisten roskien käsittelystä; lokakuljetuksista kaatopaikkajätteisiin, ongelmajätteenkäsittelyyn ja myrkyllisten maa-ainesten siirtelyyn.

Reijo ja Eeva molemmat rakastavat kauneutta rumuudessa ja he myös uskaltavat kommetoida rumuutta kauneudessa. Niinpä he olivat erityisen innostuneita uudesta reportaasistaan. Heillä oli siihen uusia näkökulmia, uutta tietoa - ja Reijo ei olisi Reijo, eikä Eeva Eeva, elleivät he olisi löytäneet tutkimusmatkojensa varrelta jotain kinkkistä, salattavaa. Reijo ja Eeva aikoivat laventaa juttusarjansa koskemaan myös muita elämänalueita. Imaginääristä roskaa ja puppusaastaa ympärillämme. Kaikkea sitä arvokasta, jota nykyisin kohdellaan roskana. Juuri ennen onnettomuuttaan Reijo kuvasi uusien kirjojen - kaupaksi menemättömien - makulointia eri kustannustaloissa ja Eeva oli löytänyt lavallisen poisheitettyjä kuvia lehtitalon takapihalta.

Onneksi Reijo ja Eeva dokumentoivat kaiken tarkkaan. Niinpä meillä on pian mahdollisuus tutustua - ja liittyä - Reijon ja Eevan viimeisimpään työhön, jota he kutsuvat työnimellä Paljasta Roska Päivässä.

Juha Itkonen

Juha Itkonen. Photo: Katja LösönenHämeenlinnassa syntyneen Juha Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) kertoi mormonihenkilöidensä kautta uskonnosta sekä syyllisyydestä, aiheesta johon kirjailija on palannut toistuvasti. Esikoinen pääsi heti Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005) kuvasi maailmanlaajuiseksi rocktähdeksi kohonnutta “jääkiekkokaupungin” nuorta naista tämän äidin ja ex-poikaystävän mietteiden kautta, Kohti (Otava 2007) vaikeita perhesuhteita.

Itkonen työskenteli aiemmin Avun (A-lehdet) toimittajana ja toimituspäällikkönä. Sittemmin hän on kirjailijantöiden ohella kirjoittanut Imageen (Image Kustannus).

Anja Snellman

Anja SnellmanHelsingin Kalliossa kasvanut Anja Snellman julkaisi ensimmäisen romaaninsa Sonja O. kävi täällä vuonna 1981 WSOY:lle, silloin tyttönimellään Anja Kauranen. 1990-luvun puolivälistä eteenpäin hän on julkaissut romaanin lähes joka vuosi. Moni niistä on vilkastuttanut julkista keskustelua ajankohtaisista aiheista: Pelon maantiede (WSOY 1995) ja Parvekejumalat (Otava 2010) käsittelivät naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa henkistä ja ruumiillista väkivaltaa, Lemmikkikaupan tytöt (Otava 2007) seksibisnestä. Vuonna 2011 Snellman on säännöllisesti julkisuudessa Iltalehden (Alma Media) kolumnistina sekä MTV3:n (Bonnier-konserni) Huomenta Suomen jokatorstaisena mediakokkina, joka keskustelee juontaja Lauri Karhuvaaran kanssa — mistäpä muusta kuin ajankohtaisista aiheista.